Häikäisevän kirkasta aurinkoa ei kykene katsomaan paljain
silmin, eikä valokuva siitä onnistu kovin helposti. Mutta jos auringon kehrä
jää kapeastikin jonkin puun tai oksan varjoon, syntyy upea vastavalo ja
kirkkaus ei enää häikäise.
Mooses halusi nähdä paljain silmin Jumalan. Jumala sanoi,
ettei se ole mahdollista, Mooses kuolisi siihen. Mutta jatkoi, että jos Mooses
menisi syvään kuoppaan, niin Jumala varjoaisi kädellään hänet ja ohi mentyään Mooses
näkisi hänet selkäpuolelta. Näin tapahtui ja Mooses jäi henkiin, mutta sai myös
olla lähellä Jumalaa, hänen kätensä varjossa. Jumalan käden suojissa vastavalo
valaisi Mooseksen pimeyden tuossa hetkessä.
Risti kohoaa eteemme pitkäperjantaina heittäen varjon
suojaksemme. Me emme kykenisi katsomaan Jumalan kirkkautta, mutta ristillä hän
on tosi ihminen ja antautunut tähtemme pimeyteen, jotta me näkisimme tuon häikäisevän salaisuuden
– miten Jumala rakastaa omakseen tuossa hetkessä koko maailman.
Jumalan lunastama maailma elää vastavalossa, se ei enää
tuhoudu, jos se jää Kristuksen ristin suojaan. Kerran saamme katsoa kasvoista
kasvoihin Jumalaa, ja hän ei ole enää outo. Tunnistamme silloin hänet kasvoiksi
läpi oman elämän, hän katsoo, on katsonut ja yhä katsoo meitä. Ristiltä. Ja mitä
hän sanoikaan – tänä päivänä sinä olet minun kanssani paratiisissa. Paratiisi
alkaa sydämessä jo nyt, elämän puun vihreys luo polun vastavalossa tuohon aamuun,
kun kaikki vihdoin on valoa.
Mutta on paljon sokeutta, pimeyttä, uhmakkaita katseita
taivaalle. Minäkin yritän auringonpimennykseni hetkellä tavoittaa läpi nokisen
lasin aurinkoa. Kysyn pimeydessäni, missä olet Jumala - kunnes ymmärrän, että se on yhtä turha
kysymys kuin kyseenalaistaisin kuun varjoon jäävän auringon olemassaolon. Vaikka en näe mitään juuri
nyt, tiedän sen olevan tuolla varjossa. Ja vastavalo kertoo häikäisevästä
kirkkaudesta, mitä mikään pimeys ei voita. Otan oppia Mooseksesta ja omassa montussani jään turvaan Jumalan käden varjoon, lähelle häntä. Tuntui miltä tuntui.
Kaisa