Vaarin muistoksi

 Juon rauhassa omassa keittiössä vasta keittämääni kahvia.

Tänään on kaatuneitten muistopäivä.

Jumalan varjelus on totta meille, jota tänään elämme ja hengitämme. Vaikeina aikoina tuntuu, että seisoo valtavien vuorien edessä. Ei pääse yli eikä ympäri. Omat voimat eivät riitä. 

Silloin joudumme syömään hädän leipää ja juomaan ahdistuksen vettä. Pimeys on laskeutunut ja on vaikea uskoa aamun sarastukseen.
Profeetta Jesaja sanoo: Vaikka Herra antaa teille hädän leipää ja ahdistuksen vettä, niin ei sinun opettajasi sitten enää kätkeydy, vaan sinun silmäsi saavat nähdä sinun opettajasi. (Jes30:20)
Luin oman vaarini kirjettä rintamalta. Se oli päivätty hänen kuolinpäivänään 2.8.1941 Kirjeen loppuosassa on muutama lause:" Juon täällä keitettyä vettä. Juoraan sitte kahvia siellä kotona yhdessä oiken vahvan kerman kanssa. Kyyneleet tipahtavat silmistäni tätä ajatellessa, että tosian saisin olla vielä kanssasi siellä. Kyllä Jumala sen meille vielä suokin ja jos hän on toisin aikonut, niin taivaassa olemme yhdessä."
Minusta on ollut ihmeellistä lukea ja kuulla vaarini luottamuksesta Jumalaan sodan keskellä. Ja miten hän ja mummoni olivat molemmat löytäneet elävän uskon noina vaikeina aikoina. Hädän keskellä Jumala ei kätkeytynyt vaan näytti armahtavat kasvonsa, kirkasti heille molemmille omalla tahollaan Jeesuksen Kristuksen.
Vaarin rintamatoveri kirjoitti mummolleni vaarin kuoleman jälkeen, siinä kirjeessä hän pohti syvällisesti elämän tarkoitusta. Kirje on päivätty 10.8.1941
Eino-vaarini oli kertonut rintamatoverilleen, että tämä sota oli ollut suurta vetäämystä Jumalan puoleen, sillä nyt hän täällä on tullut tuntemaan oman heikkoutensa ja syntisyytensä, että omasta itsestään ei voi mitään kerskata. Eino uskoi synnit anteeksi, Jeesuksen verellä sovitetuiksi Golgatalla, jossa meidän kaikkien synnit pyyhkästiin pois. Tämän perusteella meillä kaikilla on oikeus päästä Isän kotiin, kun uskomme ja omistamme omalle kohdallemme tämän Vapahtajan ristin kuoleman. Eino uskoi näin ja hän oikein halusi elää siitä. Aina iltaisin hän oli valmis sanomaan; "Laulappa taas se ilta laulu. Sun siivilläs suojaa."
Isäni oli tuolloin puolitoista-vuotias. Muistoja hänellä ei ole, isänikävä on kulkenut läpi elämän. Vahvana on kuitenkin sydämessä jälleennäkemisen toivo. Taivas ei ole jotain kaukaista ja etäistä, vaan tuttuja kasvoja ja rakkautta.

Vaarini ja mummoni uskonrukoukset ovat kantaneet meitä jälkeentulevia sukupolvia. Isäni sai löytää Jumalan armon elämäänsä 39-vuotiaana, pian hänen veljensä tuli uskoon myös. Ja veljesten vaimot eli myös minun äitini. Sitten on ollut minun vuoroni, ja meidän perheen lasten. Kun mummoni sai kuulla poikiensa uskoontulosta, hän jonkin ajan päästä antoi heille mitä arvokkaimman lahjan: hän antoi luettavaksi heidän Eino-isänsä kirjeet. Mummo ei kyennyt asioista puhumaan, mutta noista kirjeistä löytyi todistus siitä uskosta, josta pojat olivat aikuisiällä tulleet osallisiksi. Mummo ei koskaan puhunut menneistä, hän oli avioitunut kymmenen vuotta leskenä oltuaan ja hänellä oli uusi perhe. Hän kätki muistot omaan sydämeensä. Meille lastenlapsille piirtyi kuva elämästä sellaisena, että vaikka se on joskus kovaa, siitä voi selvitä. Mutta koko tarina avautui vasta noiden kirjeitten kautta. Voima oli sittenkin Jumalalta. Hän oli tullut todeksi, anteeksiantamuksen tie oli avautunut.
Anteeksiantamus on tänäänkin se tie, joka avaa meille taivaan portit. Että me saamme kaikki synnit anteeksi. Että me annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Mummoni kulki vaikeita polkuja jäätyään kahden pienen lapsen kanssa yksin. Suru oli välillä liian suuri. Minun muistoissani hänellä on kuitenkin nauravat silmät ja naururypyt. Mummon nimi Rauha oli totta. Hänen lähellään ja sylissään oli rauha. Sen kuitenkin tiedän, että hänen oli kuljettava pitkä matka surusta takaisin. Kuolema erottaa meidät rakkaista kerran, mutta on sellainen rauha, joka kestää kaikki vaiheet. Jumalan rauha. Sen saa omistaa Jeesuksen tähden omaan sydämeen.
Psalmista  91:1-4,9,14-16
   Se, joka asuu Korkeimman suojassa  ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,   sanoo näin: "Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan."
   Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla.
   Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
   Sinun turvanasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa.   Herra sanoo:
   "Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun.
   Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä.
   Kun hän huutaa minua, minä vastaan.
   minä olen hänen tukenaan ahdingossa,
   pelastan hänet ja nostan taas kunniaan.
   Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä."