Menu

Unelmista totta

     12.6.2019 | ajankohtaista; Unelmista totta

Aivan kuin kaikki aikaisempi olisi ollut kulkemista tätä kohti, missä nyt olemme. Elämme vahvaa aikaa. Tiedätkö tunteen, että haaveilet ja unelmoit jostain ja kun se vihdoin toteutuu, onkin voimia kysyvää ja haastavaa tehdä unelmista tosia, vaikka se on mahdollista! Onko kyseessä paradoksi vai mikä? Onkin hyvä välillä palata ajatuksissa taaksepäin, kun vain haaveili ja odotti, toki eli täysillä sitä elämää, mikä oli silloin, mutta silti. Ajattelin kysellen, minkä oven takana odottaa vielä jotain, tässä ei voi olla vielä kaikki.

On pitänyt opetella johtamaan itseään ja omaa (ja yhteistä) työelämää niin, että jaksaa, että säilyy ilo ja tuli. Ja löytyy tila omille rakkaille, harrastuksille, olemiselle. Kiire syö luovuuden ja hengittämisen, hengellinen työ tarvitsee henkäisyä niin sisään kuin ulos: ”Herra, annan pois huoleni, otan vastaan rauhasi.”

Itku on itselleni hälytyskellona – jos alan pyrskähdellä pienistä asioista kyyneliin, olen liian väsynyt, saati sitten, jos ihan kunnon parkuun puhkean. Raja on ylitetty. Mutta itku myös puhdistaa, ainakin jos se vie etsiytymään Jumalan läheisyyteen ja armohoitoon. Opettelemaan hengittämistä uudestaan. Sillä Jeesus on aina syli auki, yhä uudestaan risti sen minulle vakuuttaa. Luulen usein, että kuormien kantaminen kuuluu kuvaan, mutta niin vain huomaan Jeesuksen nostavan harteiltani kaikkien muiden ristit ja sanovan – älä kanna vieraita taakkoja, minä olen Vapahtajasi, ja minun ikeeni on kevyt kantaa. Minä unelmoin kanssasi ja minulla on unelma sinusta: Saada sinut kerran luokseni. Ja tässä elämässä muista: Minä en sinua hylkää enkä jätä.

Kaisa