Aivan kuin kaikki aikaisempi olisi ollut kulkemista tätä
kohti, missä nyt olemme. Elämme vahvaa aikaa. Tiedätkö tunteen, että haaveilet
ja unelmoit jostain ja kun se vihdoin toteutuu, onkin voimia kysyvää ja
haastavaa tehdä unelmista tosia, vaikka se on mahdollista! Onko kyseessä
paradoksi vai mikä? Onkin hyvä välillä palata ajatuksissa taaksepäin, kun vain
haaveili ja odotti, toki eli täysillä sitä elämää, mikä oli silloin, mutta
silti. Ajattelin kysellen, minkä oven takana odottaa vielä jotain, tässä ei voi
olla vielä kaikki.
On pitänyt opetella johtamaan itseään ja omaa (ja yhteistä)
työelämää niin, että jaksaa, että säilyy ilo ja tuli. Ja löytyy tila omille
rakkaille, harrastuksille, olemiselle. Kiire syö luovuuden ja hengittämisen,
hengellinen työ tarvitsee henkäisyä niin sisään kuin ulos: ”Herra, annan pois
huoleni, otan vastaan rauhasi.”
Itku on itselleni hälytyskellona – jos alan pyrskähdellä
pienistä asioista kyyneliin, olen liian väsynyt, saati sitten, jos ihan kunnon
parkuun puhkean. Raja on ylitetty. Mutta itku myös puhdistaa, ainakin jos se
vie etsiytymään Jumalan läheisyyteen ja armohoitoon. Opettelemaan hengittämistä
uudestaan. Sillä Jeesus on aina syli auki, yhä uudestaan risti sen minulle
vakuuttaa. Luulen usein, että kuormien kantaminen kuuluu kuvaan, mutta niin
vain huomaan Jeesuksen nostavan harteiltani kaikkien muiden ristit ja sanovan –
älä kanna vieraita taakkoja, minä olen Vapahtajasi, ja minun ikeeni on kevyt
kantaa. Minä unelmoin kanssasi ja minulla on unelma sinusta: Saada sinut kerran
luokseni. Ja tässä elämässä muista: Minä en sinua hylkää enkä jätä.
Kaisa