Menu

Toivon jäljillä

     19.11.2018 | ajankohtaista; pyhiinveltaja

Pylväät kohoavat raunioista, ne on nostettu takaisin pystyyn suurin piirtein niille sijoille, missä ne kerran ovat ylväinä seisseet. Istun Kapernaumissa Genesaretin rannalla viikunapuun alla. Helteinen usva peittää Jordanin puolen vuoret lähes näkymättömiin, auringon valo kimmeltää järven silkkisellä sametilla. Täällä kaikui kerran Jeesuksen ääni, täällä hän nukkui, söi, tunsi kuten meistä jokainen.

Evankeliumit ovat tulvillaan kertomuksia täältä, kun Jeesus teki ihmeitä ja opetti ihmisiä. Lyhyen matkan päässä ovat vuorisaarnan rinteet ja Pietarin kalansaaliin rannat. Johannes Kastaja osoitti Jeesusta ja huusi: Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin! Ja he katsoivat, jotka siinä olivat. Johanneksen kaksi oppilasta liittyivät silloin Jeesuksen seuraan. Olivat niin hämmennyksissä, että kysyivät vain – missä sinä asut. Jeesus vastasi – tulkaa, niin näette.

Täällä minäkin olen katsomassa, enkä lakkaa ihmettelemästä jatkuvassa turistivirrassa pyhiinvaeltajan kasvoja, ihmisen kaipausta pyhän luo. Tämä maa on täynnä ristiriitoja ja jännitteitä, tulenarkaa maaperää. Silti pyhää kaikille osapuolille. Täällä kohtaavat eri kansat ja kielet, eri mantereilta tulleet vieraat. Sanotaan, että tämä maa on maailman napa, keskipiste. Siltä todella tuntuu. Aivan kuin kaikki olisivat täällä. Syömään alkaessa viereisessä pöydässä ruotsalaiset kohottavat äänensä siunauslauluun ja niin mekin suomeksi perässä siunaamme laulaen ruokamme.

Siunaus on yhteisessä leivässä, jatkuvassa rukouksessa joka puolella, ahtaiden katujen vilinässä, kun kaikki kielet sekoittuvat hyrinäksi. Mieleni sopukoista nousee toinen muisto Jerusalemista: holokaustissa kuolleitten 1,5 miljoonan lapsen muistomerkistä, missä heijastuu peileistä saman verran kynttilän liekkejä, ja niiden valossa kaikuu juutalaisvainoissa kuolleitten lasten nimiä loputtomiin. Tämän kansan kansallislaulu on Hatikva, ’Toivo’. Jos ja kun toivo on voinut selvitä hengissä juutalaisten sydämessä kaikesta huolimatta, sen täytyy olla Jumalasta.

Luulen näkeväni Kristuksen vihdoin, en niinkään kaikessa kauniissa taiteessa, millä minua ympäröidään joka puolelta, kuin näiden kaikkien vastaantulevien kasvojen läpi minua katsovissa Jumalan Pojan silmissä. Hän on jokaisessa heissä – bussikuskissa, pyörätuolilla kirkosta poistuvassa naisessa, laulavissa nasaretilaisissa lapsissa ja heidän ohjaajissaan, puutarhan portilla hymyilevässä nunnassa ja jalattomassa kerjäläisessä jalkakäytävällä. Minun on lähdettävä pois ja palattava kotiin, mutta jotain on tarttunut pysyvästi minuun. Ehkä se on palanen toivoa ja valoa, siunaus vaeltajan matkaevääksi. 

Kaisa