Pylväät kohoavat raunioista, ne on nostettu takaisin pystyyn
suurin piirtein niille sijoille, missä ne kerran ovat ylväinä seisseet. Istun
Kapernaumissa Genesaretin rannalla viikunapuun alla. Helteinen usva peittää
Jordanin puolen vuoret lähes näkymättömiin, auringon valo kimmeltää järven
silkkisellä sametilla. Täällä kaikui kerran Jeesuksen ääni, täällä hän nukkui,
söi, tunsi kuten meistä jokainen.
Evankeliumit ovat tulvillaan kertomuksia täältä, kun Jeesus
teki ihmeitä ja opetti ihmisiä. Lyhyen matkan päässä ovat vuorisaarnan rinteet
ja Pietarin kalansaaliin rannat. Johannes Kastaja osoitti Jeesusta ja huusi:
Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin! Ja he katsoivat, jotka
siinä olivat. Johanneksen kaksi oppilasta liittyivät silloin Jeesuksen seuraan.
Olivat niin hämmennyksissä, että kysyivät vain – missä sinä asut. Jeesus
vastasi – tulkaa, niin näette.
Täällä minäkin olen katsomassa, enkä lakkaa ihmettelemästä
jatkuvassa turistivirrassa pyhiinvaeltajan kasvoja, ihmisen kaipausta pyhän luo.
Tämä maa on täynnä ristiriitoja ja jännitteitä, tulenarkaa maaperää. Silti
pyhää kaikille osapuolille. Täällä kohtaavat eri kansat ja kielet, eri
mantereilta tulleet vieraat. Sanotaan, että tämä maa on maailman napa,
keskipiste. Siltä todella tuntuu. Aivan kuin kaikki olisivat täällä. Syömään
alkaessa viereisessä pöydässä ruotsalaiset kohottavat äänensä siunauslauluun ja
niin mekin suomeksi perässä siunaamme laulaen ruokamme.
Siunaus on yhteisessä leivässä, jatkuvassa rukouksessa joka
puolella, ahtaiden katujen vilinässä, kun kaikki kielet sekoittuvat hyrinäksi. Mieleni
sopukoista nousee toinen muisto Jerusalemista: holokaustissa kuolleitten 1,5
miljoonan lapsen muistomerkistä, missä heijastuu peileistä saman verran kynttilän
liekkejä, ja niiden valossa kaikuu juutalaisvainoissa kuolleitten lasten nimiä
loputtomiin. Tämän kansan kansallislaulu on Hatikva, ’Toivo’. Jos ja kun toivo on
voinut selvitä hengissä juutalaisten sydämessä kaikesta huolimatta, sen täytyy
olla Jumalasta.
Luulen näkeväni Kristuksen vihdoin, en niinkään kaikessa
kauniissa taiteessa, millä minua ympäröidään joka puolelta, kuin näiden kaikkien
vastaantulevien kasvojen läpi minua katsovissa Jumalan Pojan silmissä. Hän on
jokaisessa heissä – bussikuskissa, pyörätuolilla kirkosta poistuvassa naisessa,
laulavissa nasaretilaisissa lapsissa ja heidän ohjaajissaan, puutarhan portilla
hymyilevässä nunnassa ja jalattomassa kerjäläisessä jalkakäytävällä. Minun on
lähdettävä pois ja palattava kotiin, mutta jotain on tarttunut pysyvästi minuun.
Ehkä se on palanen toivoa ja valoa, siunaus vaeltajan matkaevääksi.
Kaisa