Täyttä elämää, yltäkylläistä elämää – liian hyvää ollakseen
totta? Jeesus sanoo olevansa Elämä isolla E:llä.
Onhan tämä elämä nykyään täynnä, tunnit eivät vuorokaudessa
riitä, päivät viikossa loppuvat kesken, viikkoja kuukaudessa on liian vähän ja
kuukaudet vilahtavat kuin viikot ennen. Liekö tämä vanhenemista, kun aika kuluu
siivillä - vai omaa hidastumista? Täyttä elämä on kirjaimellisesti. Mihin
kohtaan ottaisi sen niin elintärkeän levon ja palautumisen?
Elämä on vaivannäköä, ja usein tuulen tavoittelua,
turhuutta. Toisaalta vastapuolena on tarkoituksen siivilöityminen kaikkeen,
luottaminen siihen, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka uskovat. Että on
hyvä suunnitelma myös minun elämälleni.
Olemme eläneet muutosta ja uutta elämänvaihetta, talvi on takana ja kaikki sen työ, tuska ja ilo. Jos laitamme vaakakuppiin ilon ja tuskan, kyllä se ilon puolelle jää.
Olen pohtinut paljon muutosta. Muutos on prosessia, vuoropuhelua tähänastisen ja nykyisyyden välillä. Muutos lävistää koko persoonan, minuuden kaikki kerrokset ja rakenteet, ja ihminen etsii uudestaan vastaukset kysymyksiinsä uudessa elämäntilanteessa. Ainakin, jos muutos syvyydessään koettelee elämän peruskysymyksiin asti.
Muutos armon näkökulmasta on uuden alun näkemistä
mahdollisuutena. Armon laskeutuminen muutoksen perustaksi saa aikaan myönteisen
kierteen. Persoonan uudelleen rakentumisessa armo lävistää koko eletyn elämän,
myös kätköön jääneet tapahtumat.
Muutoksessa ihminen on eräänlaisessa shakerissa, eikä
silloin tiedä, mitä nousee pintaan, kun tulee pysähdyksen hetkiä.
Todennäköisesti oppitunteja omasta elämänhistoriasta. Että voisi elää vielä
täydempää elämää. Kukoistaa. Olla lujempi, vaikka läpinäkyvämpi. Voi tulla
tilanne, että on valmiimpi käymään torjuttuja kokemuksia ja tiedostamattomaan
jääneitä kipuja läpi. Muisti suojaa meitä silloin, kun on parempi unohtaa.
Mutta jossain vaiheessa voi olla parempi muistaa.
Jokin ärsyke, haju – tuoksu tai ääni voi nostaa torjutun
pintaan. Iho muistaa enemmän kuin mielemme. Tässä elämänvirrassa on Eräs, joka
sanoo olevansa Elämän vesi. Hän huuhtoo sen, mikä on likaista, hän juottaa
janoon niin kauan, että minun sisimpääni syntyy lähde. Hän tarttuu minuun ja
puhuu totuuden, jonka vihdoinkin kestän kuulla, koska hän sanoo sen, rakastaen.
Kaipaus on ihmisen hengen sisällä, se hengittää ylös ja jää
odottamaan hiljaa. Odotukseen laskeutuu Pyhä Henki, hän on Rakkaus, vuodatettu
meihin. Hän liittää elämämme Kristuksen elämään, silloin elämämme on täyttä.
Sen kasvusuunta on pieneksi tulemista ja Jeesuksen tulemista suureksi. Ehkä
jäänkin mieluummin kiinni armoon ja päästän pois kiireen, irtaudun sen otteesta
vapaaseen ja vapauttavaan olemiseen. Itseni kokoiseen elämään.
Helatorstain aattona
Kaisa