Kerrotaan, että hän oli paennut pettämänsä veljen vihaa, oli nukahtanut kivi päänalusena ja sitten Jaakob heräsi unestansa ja sanoi: "Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt". Ja pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: "Kuinka peljättävä onkaan tämä paikka! Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti." Ja Jaakob nousi varhain aamulla, otti kiven, jonka hän oli pannut päänsä alaiseksi, ja nosti sen pystyyn patsaaksi ja vuodatti öljyä sen päälle. Ja hän kutsui paikan nimeltä Beetel.
Hän oli unessa nähnyt tikapuut taivaaseen ja niillä enkelit kävelivät edes takaisin. Beetel tarkoittaa muuten käännettynä hepreasta ”Jumalan talo”. Jaakob oli ollut hädissään, täysin yksin, katumuksen vallassa. Irti entisestä elämästä, vailla huomista. (1Ms 28) Ei Jaakob ehkä odottanut Jumalan puuttuvan peliin.
Milloin elämässäsi olet kokenut, että Jumala on kuullut sinua? Että hän on toiminut silloin, kun ehkä vähiten odotit? Niistä tapahtumista syntyy käännekohtia – elämää ennen ja jälkeen - Jaakob pystytti alttarin sinne, missä Herra oli hänelle ilmestynyt.
Pyhä itse tulee siihen elämän arjen ratkaisuun niin, että ymmärrän, tämä ei ole minun käsissäni vaan Hänen. Mikä on tärkeää? Mihin pystytän elämäni alttarin, mitä sille uhraan? Toisin sanoen – mitä ’Jumala’ minulle tarkoittaa? Onko hän se viimeinen oljenkorsi tai takaportti, hätävara? ”Kun mikään muu ei enää auta, niin Jumala auttaa…”
Vai onko hän saanut tulla Jumalaksi, elämäni perimmäiseksi turvaksi, syntieni armahtajaksi, iankaikkiseksi elämäksi?
Jos minun pitäisi tiivistää evankeliumi muutamaan sanaan, se kuuluu: Jumala on rakastanut sinua ensin.
Hän löysi Jaakobin pakoretkeltään. Jaakob ei päässyt pakoon elämänsä Jumalaa eikä itseään. Jaakobilla oli vielä monta läksyä opittavana ennen kuin hänestä tuli Israel. Tuon nimen hänelle antoi itse Jumala.
Hän joutui kohtamaan veljensä Eesaun Jabbok-virran toisella puolen, ennen sitä hän kävi yöllisen painin Herran enkelin kanssa ja hän sai iskun lonkkaan ja ontui sen jälkeen. Ontuvana hän kohtasi veljensä, jonka oli aikanaan pettänyt.
Jumala jättää meihin merkkinsä, voin ontua jotain lopun elämääni, mutta kohtaaminen hänen kanssaan johtaa hyvään lopputulokseen. Jumalasta saa tulla Jumala, alamme nähdä, että hänen eteensä kuuluu pystyttää alttari. Hän on pyhä ja vielä enemmän, hän on rakkaus, sillä hän on rakastanut meitä ensin.
Omia muistokiviä, matkan merkkipaaluja meillä on jokaisella. Tärkeitä itselleni on ollut monikin vaihe ja Jumala on käyttänyt ihmisiä kohdallani.
Uskoontulo on yksi sellainen. Myös maallisissa asioissa olen kokenut rukousvastauksia ja johdatusta. Esimerkiksi se, että muutimme aikoinaan Imatralle. Ja nykyinen työ on kutsumustyötä. Se oli ihmeellinen johdatus, jota on hyvä välillä muistella. Rakkaan puolisoni Timon kanssa hyppäsimme vakituisista kirkon viroista evankelistan työhön järjestöön. Silloin kaikki palaset loksahtivat kohdalleen ja tunsin, kuinka Jumala nosti meidät yhdessä suunnitelmaansa. Johdatus oli niin vahva, että oli vain heittäydyttävä luottamaan. Jälleen kerran.
Kun pelkään ja hätäilen, muistutan itselleni – Hän on rakastanut minua ensin ja kaikki on hänestä kiinni.
Kaisa