Astuin tupaan, leivinuunin lämpö tervehti tulijaa ja monta
kädenpuristusta, avointa katsetta. Minut, tuntemattoman, ottivat vastaan kuin
vanhan ystävän. Seuraväki koostui kyläläisistä, naapurustosta ja suvun
perheistä, oltiin suvun emätilalla, josta oli lohkottu pienempiä tiloja. Oltiin
Parikkalan herätyksen juurilla, joka on samaa paikallisen Uukuniemen herätyksen
kanssa. Koti ja tienoo huokuu rauhaa; kuin olisi astunut toiseen maailmaan.
Rauha lepäsi ihmisten eleissä ja katseissa, virrenveisuussa, talon hirsissä ja
lattialankuissa.
Kuulin, että täällä on paljon rukoiltu, köyhyys ja kurjuus on
ollut totta, Simpelejärveä kuivatettiin aikoinaan, niin saatiin lisää peltoalaa
ja toimeentuloa. Sitä on muukalaisen vaikea selittää kokemustaan, mutta jokin
murtaa ja avaa sydämen, ja täyttää. Veisaamme ”Jo täällä armon ajassa Jumalan
valtakunnassa autuudestani iloitsen anteeksi synnit uskoen, anteeksi synnit
uskoen.”VK343:3
Esirukous kantaa näitä ihmisiä ja he rukoilevat vuorostaan:
kylän lähetyspiiri täytti juuri 100 vuotta. He kantavat toisiaan ja kaukaisia lähimmäisiä.
Minut ympäröi Pyhän Hengen rakkaus, ymmärrän rukouksen voiman ja ajattomuuden.
Kaikki rukoukset näillä tienoilla ovat yhä läsnä ajattomana pohjavirtana kantamassa
ja tuomassa Jumalan läsnäolon näihin koteihin. Rukoukset liittävät eri
sukupolvet yhteen, ja menneiden polvien rakkaus ja huolenpito kurottuu
rukouksina tähän aikaan.
Olen itse esirukousten lapsi, mummoni rukoukset, sodassa -41
kaatuneen vaarin rukoukset, vanhempieni ja kummieni rukoukset ovat Jumalan
sydämellä. Työssäni koen välillä konkreettisesti, miten minut nostetaan esirukousten käsivarsille – enkä liioittele, jos väitän, että ilman rukousta tästä
työstämme ei tulisi mitään. Rukous murtaa aikarajat, estää pahuuden voimia
toimimasta, valloittaa tilaa Pyhän Hengen työlle, luo maaperää Jumalan
valtakunnan kasvulle.
Mietin isänmaatamme, sen menneitä sukupolvia ja näitä kasvavia
nuoria ja lapsia. Vielä täällä rukoillaan, mutta surullisena kuuntelen, miten
pala palalta murenee kristillisyyden pohja kasvatukselta kouluissa,
päivähoidossa ja kodeissa. Iltarukous on aarre, jonka lapsena oppinut taitaa
vanhanakin ja löytää rukouksen tien. Rukous ei ole loruja tai hyviä sanoja
peräkkäin, rukous on yhteyttä Jumalaan ja sydämen puhetta. Rukoilen, että tämän
ajan lapset ja nuoret eivät jäisi ilman uskon siementä, ilman esirukousta,
ilman iltarukousta. Vielä isovanhempien rukoukset kantavat, mutta kuka jatkaa
heidän jättämäänsä tehtävää?
Kaisa