Alkusyksyn pehmeä lämpö poskellani. Se kuiskaa - älä
huolehdi huomisesta, kyllä se tulee ajallaan. Kävelen, kävelen ja aistin, tuuli
on syksyn, se vie pois kesälinnut ja laulu hiljenee. Metsä odottaa putoavia
lehtiä, polku tuoksuu kosteille neulasille. Puolukat ovat punastuneet
poimittaviksi, koivuneiti on pukeutunut jo osin keltaiseen.
Huolettomuuteen, siihen metsä hitaasti ohjaa, kun syvemmälle vaellan äänettömyyteen. Jossain hypähtää orava, kerää talvivarastojaan häntä vilkkuen puunrungolla. Hiljaisuus ei ole tyhjää, se on vahvaa läsnäoloa, vaikka en näe ketään missään. Itsekö olen vihdoin läsnä?
Kiire on haihtunut
syystuuleen, ajatukset rauhoittuneet tuoksuihin ja vihreään. Valo leikkii
hämähäkinverkon kastepisaroissa, männynoksien välissä ja sammalilla. Pehmeä
alkusyksy, sen kosketus poskella, minä olen, olen vain. Ja jotain minussa
putoaa ja haihtuu, kohoaa hengityksen mukana vapauteen.
Syvällä ovat juuret, minunkin, kun kurkotan puunlatvojen
kanssa yhdessä korkeuksiin. Taivaan ja maan, kaikkeuden saan ottaa vastaan kuin
tuoreen hedelmän, mehukkaan ja makean. Käteni on täyttynyt valosta ja sieluun
on syntynyt sävel. Vahingossa laulan, huomaan, ja Jeesus on lähellä, niin
lähellä kuin oma sydän.
Kaisa