Ensimmäisiä kristittyjä sanottiin tien kulkijoiksi. Tuohon
määritelmään kätkeytyy kaunis ajatus elämästä pyhiinvaelluksena. Muistan lapsuudesta
paljaan jalan alla maan kosketuksen, kesällä lämpimän asfaltin.
Kannan sisimmässäni lapsuuden maisemaa. Huomaan kaipaavani
katsoa kauas, Pohjanmaan lakeutta, meren ulappaa, kuunnella honkametsän hiljaisuutta.
Etsiydyn luonnon hiljaisuuteen kohdatakseni omaa sisintäni. Jossain kohtaa aika
katoaa ja minussa murtuu jotain. Tulen pieneksi, aistin kivussa ikävän.
Koti-ikävän, taivas-ikävän. Rauha vuotaa murtumakohdasta syvyyteeni hiljaa
hipaisten silmäkulmia. Elämää ei voi hallita, ihmisiä ei voi omistaa.
Luopuminen on yhä enenevässä määrin osani, kun ikää tulee lisää. Matkalla on
alku ja loppu. Toivon, että tieni vie perille.
Elämän tiellä minussa kypsyy pyhiinvaeltaja. En halua uskoa,
että kaikki olisi tässä. Päätepiste ei
olekaan toivoni mukaan hauta, vaan taivaan koti, Jumalan kirkkaus. Tullakseni
pyhäksi vaeltajaksi tulen tutuksi oman pahuuteni kanssa. Yhä syvemmin ymmärrän,
mihin tarvitsen Jeesusta. Jeesuksen sovitustyön kautta armo laskeutuu luo. Se
tekee pahasta pyhän, kun Jumala tekee hyvän työnsä.
Lapsuuteni koulutien varrella oli kaunis, ikivanha,
valkoinen paksuseinäinen kivikirkko. Se oli mäellä, alkumatka oli ylämäkeä ja
loppumatka alamäkeä. Kirkko toi tunteen ikiaikaisesta ja kestävästä, se
synnytti lapsen mielessä kysymyksiä Jumalasta ja Jeesuksesta. Elämä on välillä
ylä- ja alamäkeä, mutta Jumala on joka askeleessa mukana, siinä on vahva
toivomme. Turvaan tänään lupaukseen psalmista, joka on matkalauluksi otsikoitu:
Hän ei väisty viereltäsi, hän varjelee kaikki sinun askeleesi, lähtösi ja
tulosi nyt ja aina.