Haluan sytyttää kynttilän. Sen valo raottaa ovea
jouluun. Häikäistyn, aavistan jotain pyhää, jotain enemmän kuin silmät voivat
tai kestävät nähdä. Pehmeä valo ympäröi seimen lapsen. Jumala tuli ihmiseksi,
jotta voisin nähdä hänet, tuntea hänet. Jumalan, joka asuu valossa, Jumalan,
jota ihmissilmä ei kestä katsoa.
Arjen kiire talloo jalkoihinsa paljon herkkyyttä ja
kauneutta. Kynttilän valossa tunteet nousevat yllättäen pintaan, herkkyyden ja
kauneuden kaipuu, lapsuuden joulujen kirkkaat muistot. Mutta myös suru astuu
huoneeseen ja ottaa tilaa. Se paljastaa kipeät asiat, joita ei arjen kiireessä
ole aikaa kohdata. Seimen lapsen valossa on lohdutus. Saan olla sellainen kuin
olen.
Lapsi syntyi vaatimattomaan majaan, koska muualla ei
ollut tilaa. Saako sydämeni olla seimenä Vapahtajalle? Onko minussa tilaa hänelle?
Syvin kaipaukseni kääntyy seimen lapsen puoleen. Enkeli kertoi paimenille, että
tämä lapsi tuo rauhan. Paimenet olivat yövuorossa, tavallisia ihmisiä. Heille
kuului ihan ensimmäiseksi ilosanoma, tavalliselle kansalle – ja meille tänään: teille
on syntynyt Vapahtaja (Luuk. 2:11).
Kivun ja kaipauksen horisontti avaa herkkyyden etsiä
yhteyttä, sovintoa ja rauhaa. Enkeli ilmoitti kedolla: Vapahtaja on tullut, hänessä on maan päällä rauha ihmisillä, joita Jumala
rakastaa (Luuk. 2:14). Sinä
olet hänelle rakas.
Rakas taivaallinen Isä, näet kaipaukseni ja levottomuuteni. Tunnet arkeni ilot ja surut. Tiedät epäilykseni ja epävarmuuteni. Rohkaise minua turvaamaan Poikaasi Jeesukseen Kristukseen koko sydämestäni. Siunaa kaikkia rakkaitani. Kiitos sydämen rauhasta. Aamen.
Kaisa