Tähyilen elokuista taivasta, pääskyset etsivät toisiaan, kesälintuni, jotka hetkessä kohoavat korkeuksiin ja jälleen syöksyvät alas. Kohta ne ovat lähteneet. Haikeutta ja kiitollisuutta sekoittuu ajan virtaan, elokuu lumoaa ja hidastaa minut, ennen kuin matka taas jatkuu.
Ekaluokkalaiset sovittelevat reppujaan. Toiset palaavat tuttuun rytmiin, arkeen, johon ennenkin ovat solahtaneet.
Kuulun niihin, joille kaikki vuodenajat ovat tärkeitä. Elokuu kutsuu minut tunnelmoimaan, sytyttämään kynttilöitä hämärtyviin iltoihin ja kuuntelemaan eksoottista sirittäjää, idänhepokattia. Suljen silmäni ja kuvittelen hetken olevani jossain ihan muualla – kuin kaskas-äänimaisema etelän yössä.
Mustikat haluaisin kerätä myös tänä vuonna. Minulle metsä ja mustikoitten poimiminen yhdessä on jotain siihen astisen elämän läpikäymistä: tähän on tultu, mitä kaikkea onkaan "koriin" taas kertynyt...miltä elämä näyttää tänä vuonna mustikkaperpektiivistä... Ihmettä on, että aina voimaannun ja jotain sisimmässäni löytyy paikoilleen. Perkaamisen filosofointi on oma juttunsa. Miten siivilän läpi roskat putoilevat ravistellessa, ja sormet poimivat pilaantuneet tai liian raa’at marjat pois.
Muuttolinnut vievät mukanaan jotain, mikä ei palaa. Haikeus ja kauneus lomittuvat kiitollisuudeksi. Minullakin on ollut omat ekaluokkani. Tänä syksynä se on uusi työ, uudet työkaverit, uusi arjen rytmi. Ja samalla nykyisestä luopuminen, hyvästeleminen ja kiittäminen, irti päästäminen.
Elämä on lahjaa, sen opettaa elokuu – kun kerään marjat, viljelijä korjaa pelloilta sadon, kun hedelmät kypsyvät puutarhoissa.
Sirkkojen myöhäiskonserteissa tänä vuonna ihmettelen Luojan teitä – miten kaikki asettuu ainakin hetkeksi kohdalleen. Aika on itkeä ja aika nauraa, aika on repiä ja aika ommella yhteen, aika on heitellä kiviä ja aika ne kerätä – aika on ympyröitä sisäkkäin ja minä hetken siinä keskellä. Ihmetellen katselen joka suuntaan.
Elämässä tärkeät asiat kypsyvät pakottomasti ja ajallaan. Ja jotain jää myös kypsymättä, jotain menee pilalle. Jostain on myös uskallettava luopua, silloin hyvä tulee näkyviin. Se, mikä on rakasta ja kantaa.
Rukoilen, etten tulisi aikasokeaksi vaan osaisin aina pysähtymisen ja kuuntelemisen, olemisen. Haluan maistaa elokuun, kuulla sen hiljenevän maiseman ja nähdä syvenevän värien maailman. Tahdon muistaa, miten kaikki on lahjaa. Vielä hetken on kesä – astun luonnonveteen ja ajattomuuden kehään – ja tunnen eläväni. Minä olen – on Hänen nimensä, Hänen, jolta kaikki on, joka on ollut ja on aina oleva. Minäkin opettelen olemaan. Minä olen Hänen. Siinä on ihmettä tälle elokuulle.
Elokuu on olemisen kuu, kuin vilja kasvaa hiljaa, kasvan juurta ja jyvää - en minä sitä tee, vaan Elämä minussa. Aikanaan on sadonkorjuu, sen ymmärtäminen tekee nöyräksi.